keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Vihkitilaisuutemme

Vihdoin päästään hääpäivän päähetkeen, eli vihkimiseen! Halusimme siviilivihkimisen juhlapaikalla, ja pienien haasteiden jälkeen (vihkijää ei ihan heti löytynytkään) se myös saatiin - onneksi! Me tykättiin ja vieraat tykkäsivät! Meidät vihkinyt käräjäoikeuden notaari oli tosi mukava. Kävimme ennen häitä tapaamassa häntä ja suunnittelemassa vihkimisen kulkua, ja saatiinkin oikein passeli kokonaisuus suunniteltua. Tässä siis meidän vihkitilaisuuden esittely:


Vieraiden valuessa paikoilleen odottelimme sulhasen kanssa "backstagella". Kaasot kävivät välillä päivittämässä tilannetta meille, ja ehdittiin R:n kanssa jossain välissä napata jännitys-selfie. Kyllä nimittäin jännitikin!



Kaikkien vieraiden saavuttua kaasot, bestman ja vihkijä asettuivat lavalle odottamaan meitä. Ehdotin heille myös, että he olisivat kävelleet meidän edeltämme lavalle, mutta kaikki äänestivät tätä "valmiiksi paikoillaan" -vaihtoehtoa. Kuvassa myös meidän ihanat valokirjaimet ja valoverho. Jälkimmäinen tosin ei toiminutkaan ihan niin hyvin kuin olin ajatellut - korkeutta laskelmoidessani en ottanut huomioon, että vihkiminen tapahtuu lavalla, jolloin yleisö ja kuvaaja katsovat meitä alaviistosta; verho jäikin hieman matalaksi tuolla taustalla :/


Sitten liityttiin mekin seuraan. Pöydät oli aseteltu siten, että keskelle muodostui käytävä, jota pitkin kuljettiin salin perältä lavalle. Saapumismusiikkina meillä oli sulhasen valitsema Melartinin Juhlamarssi (Prinsessa Ruusunen), joka soitettiin ihan Spotifysta, pikkuveljen toimiessa dj:na. Käveltiin ihan liian nopeasti, eikä varmaan kertaakaan onnistuttu katsomaan toisiamme, vaan kuvista päätellen vilkuiltiin aina vuorotellen toisen suuntaan. Noh, niin kai se yleensä menee :D

Itse olin ajatellut, että vieraat seisovat meidän saapumisen ajan, istuvat sitten, ja nousevat poistuessamme uudelleen seisomaan. Koska missään ei kuitenkaan kerrottu istumisesta, kaikki jäivät seisomaan. Itse asiassa se taisikin olla parempi vaihtoehto, koska istuutuminen ja nouseminen olisivat aiheuttaneet kovasti hälinää, ja vihkitilaisuutemme oli kuitenkin melko lyhyt, joten kaikki jaksoivat varmasti seistä. Älkää kysykö, kuinka kauan tilaisuus kesti, koska itselläni ei ollut ajantajua koko päivänä, enkä ole huomannut kysyä ohjelmanumeroiden kestosta keneltäkään edes jälkikäteen.


Sitten itse vihkiminen! Vihkijä lähetti meille jo ennen etukäteistapaamista joitakin puheita valittavaksi hänen puhuttavakseen. Olisimme voineet myös kirjoittaa kokonaan uuden puheen hänelle, mutta päädyimme yhdistelemään hänen ehdotuksistaan seuraavan kokonaisuuden (kummallista, miten tällainen valmispuhe voikin kuvata juuri meitä):

Hyvät sukulaiset ja hyvät ystävät! Olemme kokoontuneet tänne tänään juhlistamaan J:n ja K:n avioliittoa. He ovat pyytäneet teitä tulemaan yhteen voidakseen jakaa teidän, elämänsä tärkeimpien ihmisten kanssa, tämän tähänastisen elämänsä kenties tärkeimmän tapahtuman.

Avioliitto on kahden ihmisen sopimus yhteisestä tulevaisuudesta. On löytynyt elämänkumppani, jonka kanssa sinetöidä suhde avioliitoksi.

Tavatessanne te ette etsineet rakkautta, ette haaveilleet siitä. Tavatessanne te ette olleet varmoja edes siitä, osaisitteko ottaa rakkautta vastaan, tai antaa sitä.

Runoilija Tommy Taberman on kuitenkin kirjoittanut:

Älä ikinä odota
Että yhdestäkään suudelmasta
Olisi paluuta

Siitä myös teidän kohtaamisessanne oli pohjimmiltaan kyse. Suudelmasta, johon kumpikaan ei ollut varautunut. Suudelmasta, josta ei enää ollut paluuta. Suudelmasta, joka käänsi teidän maailmanne ylösalaisin.

Saitte pian huomata, että oikean ihmisen päädyttyä vierelle, rakastaminen syntyy luonnostaan. Välitön yhteenkuuluvuuden tunne oli jotain, mitä teistä kumpikaan ei ollut osannut kuvitella. Se tunne on ajan kuluessa vain vahvistunut, ja sen kautta teidän suhteellenne on muodostunut luja perusta.

Onnellinen parisuhde säteilee koko elämään. Sen te olette yhdessä huomanneet. Te olette jakaneet yhteisen arjen, yhteisen kodin, yli viiden vuoden ajan. Te olette ehtineet oppimaan toistenne hyvät ja huonot puolet, ja samalla olette saaneet huomata, että juuri toisillenne te olette täydelliset omina itsenänne. Te olette löytäneet toisistanne kodin, jossa myös virheet ovat osa täydellisyyttä.

Rakkaus on iloa ja onnea. Se on kaipuuta ja täyttymystä. Se on hellyyttä ja läheisyyttä. Rakkaus on myös sitoutumista, muuttumista ja kasvua toisen hyväksi. Toisen hoivaansa ottamista, avoimuutta ja erilaisuuden hyväksymistä.

Haaveenne tulevaisuudesta keskittyvät rakkauden, lämmön ja läheisyyden jatkumiseen. Te ette halua olla vain yksi luku toistenne elämästä, te haluatte olla koko tarina. Teidän tarinanne on ainutlaatuinen, ja sen arvon ja laadun määräätte vain te itse.

Onnea on kumppani, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Sen te kumpikin jo tiedätte. Olette ystäviä, uskottuja ja sielunveljiä toisillenne. Sydämessänne te tiedätte jo olevanne pari. Tänä päivänä te haluatte vahvistaa suhteenne avioliitoksi.

Tämän puheen jälkeen seurasi siviilivihkimisen kaava "Tahdon"-osuuksiin saakka, jonka jälkeen lausuimme omat valamme. Ne teitä tuskin kiinnostavat, omastani voin kertoa sen verran, että olin rakentanut sen Sternbergin rakkausteorian ympärille. Oman kokemuksen perusteella voin kyllä suositella omien valojen / puheiden / lupausten lisäämistä vihkimiseen, tapahtui se sitten siviilissä tai kirkossa! Ainakin meillä ne herättivät eniten liikutusta niin meissä kuin vieraissakin (jotka kehuivat tätä elementtiä kovasti) ja tekivät tilaisuudesta juuri meidän vihkitilaisuuden.
 

Valojen jälkeen sain vielä sormuksen mieheltä, jonka jälkeen vihkijä lausui vihkikaavan päätössanat: ”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.” Lopuksi vihkijä kertoi vielä meidän sukunimivalinnastamme (joka oli miehen äidin tyttönimi), ja kehotti kaiken päätteeksi vieraita antamaan aplodit tuoreelle avioparille. Aplodien raikuessa oli vuorossa ensimmäinen pusu avioparina, joka jäi kyllä niin lyhyeksi, ettei Minttu saanut siitä oikein kuvaakaan :D


Vihkimisen päätyttyä poistuimme salista Frendien tunnusmusiikin (Rembrandts - I'll Be There For You) tahdissa, sellaista vauhtia, että kimppukin unohtui aluksi kaasolle. Onneksi hän huomasi hihkua heti perään.


Loppumatka salin perälle ja ulos eteisaulaan sujui mallikkaasti, vaikka taas hirvittävän nopeasti...


Sitten sitä oltiinkin naimisissa! Halusin tässä välissä ottaa vielä pari potrettia, kun oltiin oikeasti naimisissa (toisin kuin niissä "virallisissa potreteissa") - mikä oli kyllä näin jälkikäteen katsottuna hyvä idea; tässä kuvassa taitaa onnelisuus näkyä vahvemmin kuin yhdessäkään ennen vihkimistä otetussa kuvassa.

Postauksen kuvat ensimmäistä selfietä lukuun ottamatta Minttu Saarnin käsialaa, ethän kopioi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti